Mötley Crüe | Crücial Crüe

Mötley Crüe on 1980-luvun kalifornialaisen glam metalin ja rock 'n' roll -dekadenssin perimmäinen symboli. Los Angelesin Sunset Stripin takakaduilta suoraan maailman suurimmille areenoille noussut neljä jäsentä – Nikki Sixx, Tommy Lee, Vince Neil ja Mick Mars – onnistui määrittelemään kokonaisen hard rock -sukupolven. Heidän vaikuttavan uransa ytimessä ovat yhtyeen viisi ensimmäistä studioalbumia, jotka julkaistiin kultaisella vuosikymmenellä 1981–1989. Kappaleet muodostavat edelleen perustan yhtyeen massiivisille live-esityksille.

Nykyään tätä albumisarjaa pidetään yhtenä raskaan rockmusiikin vaikutusvaltaisimmista ja historiallisesti elintärkeimmistä saavutuksista. Tässä syvennymme viiteen legendaariseen mestariteokseen, jotka loivat myytin Mötley Crüe, ja jotka nyt kootaan Crucial Crue -boksijulkaisuun.

Too Fast for Love (1981) – Glam metal -matka alkaa

Kun Mötley Crüe julkaisi debyyttialbuminsa Too Fast for Love marraskuussa 1981 – alun perin hyvin rajallisena painoksena omalla riippumattomalla levy-yhtiöllään Leathür Recordsilla – harvat osasivat ennustaa, kuinka suuren vallankumouksen levy aloittaisi. Albumi sinetöi välittömästi yhtyeen raa'an ja hiomattoman energian. Musiikillisesti se oli aggressiivisen katurockin, varhaisen heavy metalin ja selkeän brittiläisen 70-luvun punkin risteytys. Se oli likaista, se oli tuottamatonta ja se oli täysin autenttista.

Nykyään Too Fast for Love on ehdoton kulttiklassikko rock- ja metallifanien keskuudessa. Levy vangitsee yhtyeen sen nälkäisimmässä ja vaarallisimissa vaiheissa, ennen kuin suuret budjetit ja kiiltävä MTV-tuotanto ottivat vallan. Päähitistä ”Live Wire” on tänä päivänä yksi rockhistorian tärkeimmistä ja energisimmistä avauskappaleista Mick Marsin aggressiivisen kitarariffin ja Tommy Leen piiskaavien rumpujen ansiosta, kun taas nimikkokappale ”Too Fast for Love” sinetöi Nikki Sixxin kyvyn kirjoittaa tarttuvia pop-rakenteita raakaan nahkaan puettuna.

Shout at the Devil (1983) – Synkkä läpimurto

Siinä missä debyyttialbumi oli raakaa rockia, Mötley Crüe otti vuonna 1983 julkaistulla jatkoalbumillaan Shout at the Devil valtavan ja paljon synkemmän askeleen eteenpäin. Tämä albumi on epäilemättä yhtyeen raskain ja metallipainotteisin julkaisu. Paljon massiivisemmalla tuotannolla, vahvoilla okkultistisilla pohjavireillä ja niiteillä, nahalla ja pentagrammeilla varustetulla visuaalisella ilmeellä yhtye osui täydellisesti ajan henkeen keskellä amerikkalaista "Satanic Panic" -aaltoa. Levystä tuli valtava läpimurto ja se myi nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa.

Shout at the Devil on tänä päivänä suorastaan genren monumentti ja sitä ylistetään kenties kaikkien aikojen vahvimpana Mötley Crüe -albumina. Se määritteli uudelleen, mitä heavy metal saattoi olla 1980-luvulla sekoittamalla raskaan ja pahaenteisen tarttuviin kertosäkeisiin. Nimikkokappale ”Shout at the Devil” ja piiskaava hitti ”Looks That Kill” ovat muuttuneet kuolemattomiksi hymneiksi.

Theatre of Pain (1985) – Glam-rockin tulo ja voimaballadin synty

Selviydyttyään useista väkivaltaisista henkilökohtaisista kriiseistä ja elämäntapaan liittyvistä tragedioista Mötley Crüe palasi vuonna 1985 julkaisten Theatre of Pain -albumin. Albumi merkitsi radikaalia tyylimuutosta. Edeltäjän synkkä ja okkultistinen teema hylättiin paljon värikkäämmän, hiotumman ja teatraalisemman universumin hyväksi – voimakkaasti klassisen glam-rockin ja Aerosmithin ja T. Rexin kaltaisten bändien inspiroimana. Juuri tässä vaiheessa pinkki nahka, meikki ja suuret hiukset vakiintuivat visuaaliseksi ilmeeksi.

Vaikka Theatre of Pain kohtasi aikoinaan paljon kritiikkiä hardcore-metallifanien taholta siitä, että se oli liian pop-tyylinen, sen historiallinen merkitys on tänä päivänä kiistaton. Albumi sisältää nimittäin kappaleen ”Home Sweet Home” – laulun, joka yksinään keksi 1980-luvun "voimaballadin" mallin ja muutti musiikkivideoiden mediaa MTV:llä ikuisesti. Ilman tätä kappaletta ja sen ikonista pianointerloa musiikkimaisema olisi myöhempinä vuosina näyttänyt täysin erilaiselta.

Girls, Girls, Girls (1987) – Strippiklubit, moottoripyörät ja puhdas dekadenssi

Vuonna 1987 yhtye julkaisi "Girls, Girls, Girls" -albumin, joka on tänä päivänä yhtyeen kaoottisimman ja pahamaineisimman ajanjakson perimmäinen soundtrack. Musiikillisesti albumi oli askel takaisin kohti kovempaa ja likaisempaa rock-soundia verrattuna pehmeään edeltäjäänsä, mutta lyyrillisesti ja visuaalisesti kaikki käsitteli yhtyeen todellista elämää syvyyden partaalla: moottoripyöriä, strippiklubeja, päihteiden väärinkäyttöä ja villiä elämää Los Angelesin yöelämässä.

Nykyään albumi muistetaan kiehtovana ja armottomana ajankuvana 80-luvun rockin menestyksen ja yltäkylläisyyden ehdottomasta huipentumasta. Sitä ylistetään sen raa'asta rehellisyydestä ja sen blues-vaikutteisista, raskaista kitarariffeistä, jotka Mick Mars toimitti huippukunnossa yhtyeen sisäisistä kiistoista huolimatta. Nimikkokappale ”Girls, Girls, Girls” ja eeppinen sekä musiikillisesti monimutkainen suuri hitti ”Wild Side” ovat tänä päivänä pakollisia rock-klassikoita.

Dr. Feelgood (1989) – Hiottu ja suurenmoinen mestariteos

Saavutettuaan pohjakosketuksen ja sen jälkeen käytyään läpi yhteisen ja menestyksekkään vieroituksen, täysin raitis Mötley Crüe saapui studioon yhdessä tähtituottaja Bob Rockin kanssa. Tuloksena oli syyskuussa 1989 julkaistu Dr. Feelgood. Siitä tuli yhtyeen kaikkien aikojen suurin kaupallinen menestys, se nousi Billboardin listakärkeen ja myi huikeat kuusi kertaa platinaa Yhdysvalloissa. Ennennäkemättömän tiukalla, massiivisella ja kristallinkirkkaalla tuotannolla albumi onnistui yhdistämään yhtyeen raa'an voiman huippunykyaikaiseen studiotekniikkaan.

Nykyaikana Dr. Feelgoodia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaiten tuotetuista rockalbumeista – äänellisestä virstanpylväästä, jota monet yhtyeet yrittävät edelleen kopioida studiossa. Laulujen kirjoitus oli ehdottomassa huipussaan massiivisten hittien, kuten iskevän nimikkokappaleen ”Dr. Feelgood”, hengästyttävän energiapommin ”Kickstart My Heart” ja melodisen ”Don’t Go Away Mad (Just Go Away)” myötä. Yhtye ei ole koskaan aiemmin tai sen jälkeen kuulostanut tiukemmalta ja virkeämmältä kuin tällä mestariteoksella.